Perillä lämpimässä

Valkoisen vaihduttua punaiseen auton takana alkoi autossa hämmennys. "Missäs mummo on?", kysymys halkoi hiljentynyttä ilmaa poppikoneen sammuttua auton kanssa yhtäaikaa. Mummon parin sekunnin myöhästyminen vastaanotossa noteerattiin pörssissä korkealle. Tosin vielä suurempaa merkintää aiheutti talonoven käyminen. Poika kirmasi kuin varsa laitumelle kohti mummoa ja sokeakin olisi havainnut maljojen yli läikkymisen. Halailua, hymyilyä, halailua, naurua ja kuulumisten vaihtelua oli ohjelmassa mummon kukittamisen ohella. Tuota hetkeä voisi kuvailla helposti kirjallisen muutkin kuin Kalle Päätalo (Rauha hänen sielulleen.) , vaikka se kesti vain muutamia minuutteja. Poika höntyili kuin hiutale tuulessa mummon ympärillä ennen kuin yhtäkkiä sinkosi sisään kuin tykinkuula kohteena ukki. Räjähdys sisällä oli melkoinen ja tärisytti tannerta kuitenkin ilman ihmisuhreja tai muitakaan vahinkoja. Mie halailin äidin kanssa pikku kuulumisten kera ja aloin tyhjentää autoa. Ei se ole muuten sen suurempi nautinto kuin pakkauskaan, joten säästän sinut sen tuskan kuvailulta.

On mahtavaa olla kotona olematta kotona!

Täyshoitola oli huomioinut meidän toiveen myöhäisestä illallisesta ja sain kuunnella parasta mahdollista musiikkia eli iloista puheen sorinaa ja kodikasta kattiloiden porinaa tavaroiden purun yhteydessä. Hmm.. Ehken pitää suomentaa eli purun= purkamisen eli sijoittamisen oikeille paikoille. En siis suinkaan purrut tavaroita tai purkanut osiin. Ilta meni kuin hauki kaislikosta. Jätän tunneryöppyjen kuvailun väliin. Ai miksi? No, en usko löytäväni oikeaa sivellintä sekä tavoittavani oikeaa sävyä maalaukseeni sellaisille, jotka eivät kykene tavoittamaan tunnelmia jo kuvaillusta ja taas tavoittaneiden annan kulkea omilla poluillaan. Niiltä löytyy oikeampi tunnelmalla takuulla helpommin kuin miun kirjoittamana. Tunne siitä, että vastuunjakajia on luo miulle rauhan mieleen ja alankin pilkkiä isän vieressä olohuoneessa jo ennen puoltayötä. Havahduin äidin varovaiseen kehotukseen sänkyyn menosta ja kilttinä poikana teen työtä käskettyä iltatoimet hoidettuani.

Yötkin ovat pitempiä mummolassa tai ainakin unet ovat. Kymmenen tuntia meni sujuvasti luomien varjossa. Luomiskukkasen puhjettua noin kuukausi sitten ei moisia lukemia ole ollut mittarissa kahden yönkään jälkeen. Mieli olisi varmaan jatkanut lepoa, ellei keho olisi noussut kapinaan ja vaatimaan jalkautumista. Täyshoitolamme valinta osoittautui taas hyväksi. Aamiaista oli yhä tarjolla kellon viisareiden asennosta huolimatta ja vieläpä ilman naama tötteröllä fiilistä. Päivä olisi ollut kodikas ja lämmin ilman räiskyvää takkaa ja saunaakin. Oli ihanaa lyödä ’kaikki läskiksi’ vaihe silmään ja ryömiä hetkestä hetkeen ilman reppuja tai kivirekiä. Tunnen paheksuvien katseiden polttavan näyttöjä reijille. Niin.. Rakastan poikaani yli kaiken, vaikka sanonkin noin ja tuskinpa siellä ruutujen takan on yhtään sellaista rakkauskonetta, joka ei olisi tuntenut samoin. Jos on, niin onnea ja kateuteni saat herätettyä. Jos miettisin tuota asiaa tarkemmin, niin tuo kateus saattaisi muuttua myötätunnoksi ihmisyyteesi puuttumisen vuoksi. Päivä vyöryi siis painollaan kuin tankki yöhön ja ihan kaikki oli juuri eikä melkein. Yöllä en edes seuroissa pilkkinyt vaan jätin sen tietsikalla istumiseen oheen muiden jo astellessa nukkumatin kanssa yhtä matkaa jossain kaukana. Päivän ainut miinus tuli mieleeni, kun en jaksanut toimittaa latukoneen virkaa. Tosin poikakaan ei sitä hinkunut kysyttyäni asiaa iltapäivällä eli senkin kumitin pois juuri ennen nukahtamista toisiin pitkiin ja pyhäpäivään vieviin uniin…

Valtatie 6

Perjantai Kuusaalla ja iltapäivä oli juuri syntynyt. Kapaloitta vielä ja rääkymättä. Kilttikö vai tahdoton? Veikkaan hämmentynyt. Kaksi hemmoa jättämässä kodin riemuiten.

Tapahtui hetkeä aikaisemmin. Aamu luovutti valtikan, sovittuna aikana tasan kello 12.00, iltapäivälle ja poikani marssi naama messingillä sukset ja sauvat paketissa sekä A4 arkki käessä kohti autoamme. Minä naama hymiönä, juuri samana kuin se keksi, pomppaan auttamaa suksien laittamisessa pussiin ja automme sisuksiin päässä soidessa: ” kuinka paljon mahtuu pieneen mondeoon pieneen mondeoon lomakamppeita”. Poika kertoi paperin olevan kympin antanut äikänkoe ja heitimme tietysti femmat sen kunniaksi. Ojala oli siis hallussamme.

Nyt tapahtuu paluu nykyaikaan, vaikkakin tässä tapauksessa siis perjantaihin. Masut oli täytetty, nuottiteline kasattu, jääkaappi tyhjenny pilaantuvien osalta (osa siis suuhun) kylmälaukkuun ja muovikassiin, vessassa käyty komentamatta (peukku), reppu (karkit myös xylla, lukeminen, musa, juomiset) oli survottu vielä tilaihmeeseen. Kello näyttää

Pojan puhelimitse suorittama ilmoitus täysihoitolaan arvioidusta saapumisajasta (= Laskennallinen aika matkan mukaan + talviviive + muun liikenteen tuoma lisä + pakollinen tankkaus, ei auto vaan junnun) samalla hetkellä, kun mie väänsin virta-avainta. Onneksi käsikirjoitus ei livennyt tässä kohdassa huonon komiikan puolelle ja auto sanonut: ”Keväämällä, keväämällä” vaan hyrähti kehräämään kuin kissa käsissäni. Kaikki varmaan käsittävät ilman tarkennustakin etten tarkoita kissalla tuossa yhteydessä naispuolista henkilöä. Ne nimittäin valitettavan harvoin miulle kehräävät.

Valtatie 6, miulle yhtä legendaarinen kuin jenkeille kuuskutonen (mikä ihana numero muuten), oli pukeutuneena pitkään kaksiriviseen valohelminauhaan. Tervehdimme toisiamme niin kuin vain vanhat ystävät voivat, ilolla. Otin tukevan otteen neljällä kumitassulla karheasta pinnasta ja annoin ystävän viedä. Kohina renkaiden alla ja sumumatto takana kertoivat sääennusteen pieleen menosta. Tällä kertaa hyvä niin, ettei matkaa tarvinnut taittaa sormikopelolla. Pilkistelevää vanhaa taivasta vaeltajat tervehtivät innolla Taavetin pujottelurännissä. Kuorossa vedetään its mai laivvin kertsii Salpa-aseman maisemissa (Kannattaa tutustua: https://fi.wikipedia.org/wiki/Salpalinja). Poika pienempänä nuotissa pysyen ja mie isona siellä missä tilaa on eli vieressä. Kohta selittelen mitä tekila on: ”Meksikolaista mehikasvista tehtyä viinaa” ja jatkokysymykseen: ”Juu, juotavaksihan se on tehty” sekä kyssäritulvan jatkuessa miksi Vesalan likka haluaa napaansa tekilaa: ”En ole koklannut. Kai se hyvältä tuntuu ja aikuisten rakkauteen kuuluu”. Miettivä ilme jäi päälle, vaikka tulva stoppasi. Mie pidin kanssani suuni pienemmällä ajatuksen ’tarpeeton tai ikään sopimaton tieto lisää tuskaa’ ottaessa paikkansa puhujamiehen paikalla. Kaksi + kaksi ja liikenne sujuvaksi vesittyi tai sohjoontui Lappeenrannassa. Rännissä pysyminen vaati vauhdin hiljentämistä aika ajoin ja kahta kättä ilman tekkerii. Kivimiehen kylä otti siis kylmällä kouralla vastaan poikansa, jonka sydän sykkii aina vaan Saimaan rannalla sijaitsevalle paikalle. Juuria ei voi katkoa eikä edes tarvitse! Enkä siis nytkään vetänyt herneitä nenään kelistä huolimatta. Annoin kehrääjän niellä pikeä kohti kohdetta, silmän vaeltaa tutuissa maisemissa ja mielen palata lapsuuteeni. Siivet jauhavat tyhjästä energiaa ennen kuin Imatran neste, puolivälin krouvi, kylpee isossa taivaallisessa kohdevalossa nälkäisen kulkijan (pieni hemmo) silmissä, vaikka vieressä on uusi ’kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen’ paikka. Hot dog ja pitkä berliinin-munkki kermavaahdolla on kai kaloreiden maksimointia.Mie tyydyin kahviin ja wiener-munkkiin. Mummo Koljonvirran kupeella oli huomannut meidän olevan tien päällä ja toivotteli turvallista matkaa. Kun kerran paikalla oltiin, niin naputtelin kiitokset ja kelitiedotteen, joka mummon luulemaa paljon vähemmän huolta aiheuttava oli.

Tien ja mummulaan kutsu kuului ja taas mentiin.. ’En tullut, vuoksesi vuoksi´ miete kävi mielessä sillalla. ’Ei ole venettä ja virveleitä’ ajatuksenpolun katkaisi kyssäri: ”Onko tuolla hyyhmää?” ”Ei se ole hyyhmää, vaan Vuoksessa, siis tuossa joessa, on vaan niin kova virta", vastauksella tyydytin tämän tulvan. Joitakin kilometrejä, musakappaleita ja aiheesta toiseen risteillyttä pikku keskustelua myöhemmin Audi kuskin täpärä ohitus autoletkasta takasi hänelle puolen sekunnin ajallisen säästön viidensadan metrin matkalla ennen kääntymistä ravitsemuksen parkkipaikalle. Aika on rahaa joskus jopa henkiä. Matka jatkui pojan purpattessa kuskin tyhmyyttä ja miun tyytyessä nyökkäilemään rinnan pompotuksen tasailun tahtiin. Viisikymmentä viimeistä kilomeriä luisteltiin vapaalla tyylillä. Varsinkin peltojen ja sivutuulen liitto piti hereillä ratissa. Viereeni en halunnut huolta herättää uinumasta pesästään. ’Pajarin rehusiilon’ (Mietin insinöörin pitäneen tanssimista kai hulluna hommana, kun ei piirtänyt nurkkia tanssisaliin) kohdalla pojan muisti palasi: ”Tässä ollaan ajettu ainakin sata kertaa” Muistutan myös muutamista rypläämiskerroista ja tutustumisesta eläinpuistoon. Vilkku vinkkasi oikeaan, niin kuka sitä nyt väärään, tahdittaen ilmoitustani: ”Loppusuora, tosin kolkytkilsaa.” Tunnelma kohosi välittömästi kattoon, joka ihmeen kaupalla kesti paineen. Tuttuja paikkoja kommenttien kera sivuuteltiin iloisina ja ennen kuin tajusimme

,että oli aika pienen harha-askeleen polullamme. Mäelle yllytin yhä kiltisti kehräävää. Katri Helenan raitin varrelta poimimme tulppaanit mummolle ja äidille, saunajuomat plopsahtelujen kera tuttuja moikkaillen. Alajuoksulle, vaikka pakkasen nyt pysäyttämälle virralle asfaltilla, päin oli helppo lähteä. Pari kertaa piti vielä vilkutella ennen kuin hymyt levisivät niskaan täysihoitolan näkyessä.

Kohti täyshoitoa

Kymenlaakson aamu ei ollut morsian fiiliksissä kännykän kertoessa uuden päivän alkaneen. Normiaamurutiinien jälkeen en antanut pakokauhun vallata mieltäni. Otin reippaasti kasseja ja laukkuja kahvoista ja levitin niitä sopiviin pisteisiin ympäri jo ennestään sekavaa taloutta. Onneksi kyseiset kassit ja laukut on värikoodattuja (lue ihan vaan erivärisiä… Toi koodaus vaan kuulosti niin siistiltä). Kassien asettelun jälkeen alkoi armoton pakkaaminen.

Tässä kohtaa tulee aina mieleen, miksi Kiina ei osaa markkinoida heidän suurinta osaamistaan maailmalle. En nimittäin ole ensimmäistäkään kiinalaisen pakkaamaa laatikon sisältöä saanut sopimaan purkamisen jälkeen kyseiseen laatikkoon. Siellä homma on vaan niin proota!

Pakkaaminen sujuu kuin tanssi… STOP! Et voi käyttää verausta, koska tanssia et onneton osaa huutaa mieleni. Eli se sujuu kuin vettä vaan ilman kosteusvaurioita. Ystävä muistaa soitollaan ja mieli kohoaa hetkeksi maailman ikävimmän homman eli pakkaamisen keskeytyessä. Pieni rupattelu voimauttaa ja tavarat on laukuissa sekä laukut autossa ennen yhtätoista. Vielä armotonta muistelua mitä mahtaa jäädä ja ihmettelyä hiukan aiheesta: Oliko meitä vain kaksi miespuolista lähdössä viikoksi lomalle???? Viukkaopelle tiedoksi, jos satut lukemaan, viukka ja nuotit ovat matkassa treenauslupauksen kera.

Roskisten tyhjennys ja astioiden pesu kuuluvat tietysti sinkkuudesta eroon haluavan körilään ohjelmaan pienen mainoksen kera ;-D. Tosin pesisin mie nuo muutenkin.. On mukavampi tulla takaisin männyntuoksuiseen kotiin kuin kaatopaikalle.

Hip hei! Noin pari tuntia starttiin ja saa hetken istahtaa. Tämähän meni kuin leffassa! Terveisiä äidille ja isälle kaksi täyshoitoon tulossa olevaa starttaa pian maantielle. Ps. Autosta puuttuu vielä pojan reppu ja sukset, kylmälaukku johon tulee säilymättömät ruuat sekä "tietotekniikkakassi" Ps.2. Takapenkille sijoitetut tavarat on turvavöissä! Tiedoksi huolestuneille ja muille pakkaajille.

kynsin ja hampain

Mie itse olen sen verran varhain syntynyt, että kaikenlainen nykytekniikka oli käytännössä katsoen keksimättä.. Enkä muuten meinaa ottaa pienimmästäkään osaa sen keksimisestä kunniaa. Miulta puuttuu nuokin miesgeenit kaiketi. Minun ensimmäinen ”pelikonsoli” oli se, jossa liikutettiin palkkia ylös alas kuvaruudulla ja yritettiin saa palloa markkeeraava neliö livahtamaan toisen ulottumiin.. Peli muistutti etäisesti tennistä ja siksi sitä taisi jopa hurjimmat kutsua. Väri ja äänimaailmasta ei todellakaan voinut puhua. Puhelimet olivat lankapuhelimia ja väritelkkarit tekivät vasta tuloaan. Muistan kaverin ensimmäisen autopuhelimen Mobira Talkman 450. Hirmuinen murikka toi kantajalle myös hirmuisen ylpeyden. Jos silloin olisi ollut jo kahvakuulavillitys, niin laitetta olisi voinut käyttää siihenkin. tuosta alkoi sellainen harppauskausi, etteivät laitteet meinanneet keritä koskea käyttäjiensä käsin jo vanhentuessaan. Miulle kyseiset laitteet tekivät näppylöitä ainakin mieleen jo silloin ja tulin aina hiukka jälkijunassa, jos en ollut jäänyt suosiolla asemalle. Oikeastaan ainoat laitteet, jotka saivat minut jonkun sortin haltijoihin kaikista sydeemeistä, olivat: Perinteinen iso väritelkku antaessaan mahdollisuuden mukavampiin penkkiurheilukokemuksiin ja Nintendon pelikonsoli Super Marioineen. Molemmat valvottivat minua yön ja toisenkin. Sen verran kerrottakoon vielä pohjustuksesi, että miulla ei ole vieläkään älypuhelinta. Tietokoneita on ollut jo jopa useita ja penkkiurheilunautinnon takaa nykyisin taulutelevisio.

Noista lähtökohdista isin on melko haastavaa saattaa poikaa nykymaailmaan mukaan kiitettävästi. Onneksi isin ominaisuuksiin kuuluu yleensä elastisuus, pitkäpinnaisuus ja uskomaton voittamisen tahto tyyliä: Miuta mitkään koneet lannista tai voita!

Pojan opittua lukemaan ja kirjoittamaan koulussa hyvin ja heidän luokan otettua Applen tabletit koulutyössä käyttöön, niin mie tein sen minkä vain kunnon isi voi tehdä. Me marssimme pojan kanssa muutaman kilometrejä parkkipaikalta läpi tavarahel** Kröhöm! Anteeksi! Siis paikallisessa tavaratalossa kohti tiskiä, jossa lupauksia herättävästi oli noin parikymppinen jannu ilman pakosuunnitelmaa. Yllätyin moisesta rohkeudesta ja antaumuksesta työnantajaansa kohtaan, En kuitenkaan antanut ihastukselleni niin paljon valtaa, että olisin unohtanut missiomme tehdä pojasta nykymaailmaan soveltuvaa kansalaista ja strategian mukaisesti pamautin myyjälle rohkeasti päin pläsiä: Kuuleppas! Meillä *nyökkään samalla päälläni kohti poikaani, joka on jännittyneen näköinen kuin jousenkaari* on suuren luokan ongelma. Mie en ymmärrä mitään tableteista (Onnistuin olemaan murjaisematta typerää puujalkaa ja olimme pojan kanssa ohikiitävän hetken miusta ylpeitä) ja sellainen pitäisi nyt saada koulunkäyntiä tukemaan. Kerroin myyjälle koulun ottaneen kyseiset laitteet käyttöön ja vastaavaa tarvitaan nyt siis myös kotiin, jotta laite tulee tutuksi ja koulussa pystyy keskittymään pelkkään oppiaiheeseen laitteen opiskelun sijaan. Pienen neuvottelun jälkeen marssimme kohti kassaa. Poika tosin leijuu puoli metriä ilmassa tabletti toisessa ja suojakuoret toisessa kainalossa. Maksuoperaation, joka oli melkoisen raskas laitteen hintavuuden vuoksi, jälkeen suuntasimme kotia kohti ”saada laite tulille -visio” mielessä. Tästä alkoi sitten se vuori kiivettäväksi osuus. Poika ja minä otimme yhdessä tabletin käyttöön ja asensimme siihen ensimmäisiä sovelluksia jo samana iltana. Samalla perustimme pojalle sähköpostin. Tällä hetkellä sähköposti toimii lähinnä vain mummoihin ja pappaan yhteydenpitäjänä sekä harraste asioiden ja lego ym. postien vastaanottajana. Kavereilla ei ole vielä sähköposteja. Tabletti ei tuonut suurta myllistystä loppujen lopuksi elämäämme. Käyttöä sille on ollut ja siitä on ollut jopa hyötyä.

Näen hieman hämmennystä teissä ja olen kuullut kuiskauksia pleikoista jne jo jonkin aikaa…. Niin.. Ilmeisesti tuo poika eli nuori omena on tippunut samaan kasaan miun kanssa. Meillä on ollut joku Liitelistä ostettu kämmenpeli ja suurempaan tarpeeseen kaivettiin isin Nintendo varastosta pölyyntymästä. Joskus on melkeinpä puolituntinen vierähtänyt myös Lego Cityn parissa netissä ennen kyllästymistä. Niin, ei kaikki pelaa koko omaa vapaa-aikaansa ja vanhempien hermoja loppuun konsolipeleillä.

Joululahjaksi hommasin pojalle IPhone 4 puhelimen ensimmäiseksi älyluuriksi sen "halvan" hinnan ja yhteensopivuuden tabletin kanssa takia. Se toimittaa harjoitteluälyluurin virkaa ja siitä on helppo siirtyä sitten parempiin ja nykyaikaisempiin versioihin taitojen sekä vastuunottokyvyn osoituksen myötä. Tuonkin käyttöönotto, tarvittavien sovellusten asentaminen ja perheeksi liittäminen tabletin ja kotiverkon kanssa tehtiin yhdessä sekä tietysti puhelimeen asennettiin tietoturva, jotta isi pääsi suorittamaan epäsopivan materiaalin blokkausta. Poika on sitten opetellut ahkerasti myös puhelimen käyttöä ja isi hiukan siinä siivellä on päässyt paneutumaan luurin saloihin.
Tähän väliin nyt ensimmäinen linkitykseni:

http://rakkausrunot.fi/runot/876/1822016/nykyaikaa

Tuo "nykyaikaa" runoni kertoo FaceTime palvelun käyttöönotosta eli nyt poika pitää videopuheluyhteyttä kaveriin ja yllätimme myös toisen mummun videopuhelulla. Poika opetti samalla mummun etänä käyttämään kyseistä systeemiä ja mummon ilo tuntui kuplivan meidän olohuoneeseen asti.

Toinen linkitys heti perään ennen kuin kukaan älyää kieltää:

http://rakkausrunot.fi/runot/876/2022016/tubetour

Tubetour runo kertoo tapahtumasta tunnelmia, jossa isi yrittää saada pojan ja itsensä sukeltamaan tubettamisen maailmaan. Tuo tubettaminenhan on varmaan jollakin tasolla kiinteä osa pojan ja näin ollen myös allekirjoittaneen elämää ennemmin tai myöhemmin...

Summasummarum.. Työtä, tuskaa ja kyyneliä, mutta onneksi ei verta, periaatteella täällä yrittää muinaismuisto pitää edes pojan nykyajassa mukana :-)

50 vuotta ja 1 päivä

Miltä nyt tuntuu? Kysymys on seurannut miuta reilun vuorokauden innolla jolla bongari seuraa harvinaista lintusta keikkumassa omissa askareissaan.

No, varsin urheilijamainen tunnelma oli ainakin vuorokauden alussa. Haluat tarkennusta vai?
Muistanet varmaan kuvaa läkähtyvästä hiihtäjässä maalissa syömässä toimittajan syöttämää kerällä olevaa pitkäkarvaista kissanpentua muistuttamaa möykkyä. Jos et muista, niin palautan kuvaan mieleesi anteeksipyynnön kera. Räkä on poskella, henki ei kulje ja silmät vuotavat. Voimia ei ole kunnolla seisomiseen saatikka fiksuun vastaamiseen, vaikka onkin voittajana maalissa. Terveyttä lukuun ottamatta en tosiaankaan huomaa eroa itsessäni tai päivissä ennen ja jälkeen vuosirenkaan kasvun. Minä olen se sama mies, isi, jne. kuin aina ennenkin. Mie en muuttanut pukeutumistani, tekemisiäni, musiikkimakuani, tapojani, lempiruokia, en hommannut Harrikkaa enkä mitään muutakaan sellaista mitä voisi sanoa muutokseksi tai villitykseksi. Tosin perustin tämän blogin ja muutenkin ajan sekä älyn periksi antaessa meinaan ottaa somea haltuun laajemmassa mittakaavassa. Tarkoitusperät ovat kuitenkin mieluummin järkipohjaiset, kuin villitykseen perustavat.

Ehken pieni katsaus eiliseen saa sinut uskomaan tuohon väittämääni. Aloitin tuon syntymäpäiväni aukaisemalla blogin virallisesti. En järjestänyt kuitenkaan mitään juhlallisuuksia puheineen ja nauhan katkaisuineen. Yön pari ensimmäistä tuntia käytin hyvässä seurassa internetin ihmeellisessä maailmassa keskustelemalla. Hommaa haittasi noin kymmenen minuutin välein tapahtunut silmien pesu rähmästä nähdäkseni keskustelun etenemisen. Kahden aikaan tuttujen älytessä mennä nukkumaan mie en alkanut enää etsimään uusia tuttuja, vaan rupesin tuunaamaan blogia sen minkä silmien rähmiminen salli. Kaikenlainen säätäminen onkin takuulla suurin haaste minulla täällä sekä muualla somessa. Neljän aikaan älysin vihdoin luovuttaa ja kömmin tuhisevan poikani viereen. Pojan lämpöhakuohjus-ominaisuus imaisi hänet heti kylkeeni kiinni. Kuuntelin hetken tuhinaa sekä muun maailman hiljaisuutta ja sammutin yläkertani valot. Puoli kahdeksan känny ilmoitti olevan uusien askareiden aika. Kahvia keitin kupillisen eli pienen ämpärillisen verran. Kuppi on pojan lahja minulle ja se vetää tosiaan lähes pannullisen kahvia. Hedelmät, leivät, mehut ja vitamiinit mäteltiin pöytään sekä siitä suihin. Ainut rutiinin vastainen asia oli mansikkakakku, jota pojan kanssa lohkottiin verottajan lailla. Puolet meni parempiin suihin helposti. Pikakelauksella hypätään muiden aamurutiinien yli maininnalla: Tehtyä ne tuli. Kun poika oli opinahjossa ja kaupassa käyty. Rupesin viettämään sankarinpäivää roistomaisessa fiiliksessä, kun en jaksanut taaskaan tyrkätä lumia pihasta pois. No sen verran sain kuitenkin tehtyä, että lähtöä tekevää mummoa autoin tyrkkimällä auton ympäryksen puhtaaksi. Siitäkin kaatui jo Niagara niskaani. Sisällä laitoin kotivaatteet päälle hiessä uitettujen tilalle. Tässä kohtaa päivää alkoi se suurin poikkeama normiin. Annoin itselleni vapautuksen päiväksi kotitöistä tietäen niiden odottavan miuta huomiseen helposti ilman omatunnon tuskia. Päivällä vastailin puheluihin. Sisko, äiti ja isä jne. onnittelevat. Äiti muistutti miuta taas kerran poikasena hänelle nuoren sällin ajattelemattomuudella ja rajattomalla itsetunnolla lohkaistusta kolmekymppinen on ikäloppu toteamuksesta kysymällä: ”Tunnetko vieläkään itseäsi ikälopuksi?” Vastaus oli sama kuin ennekin: ”Nyt ymmärrän vanhuuden olevan sidottu mielen ja kehon tilaan enemmän kuin vuosiin. Vastailen myös netissä eri foorumeissa ja posteissa tulleisiin onnitteluihin. Postin ahdinko tulee käsin koskettelemattomaksi, kun näki kuinka suuri osa postista tuli sähköisenä etanapostin sijaan. Jotenkin siitä elektronisesta puolesta puutuu romantiikka, vaikka en mistään hajuvedellä kyllästetyistä posteista puhukaan. Pojan hakeminen kuului iltapäiväohjelmaan ja tietysti myös läksyt sekä välipalaa, jonka yhteydessä lopetettiin kakku. Illalla menimme säbäharkkamatsiin. Poika pelasi ja mie valmensin. Tuo on haastava kuvio ja vaatii todellista kellosepän tarkkuutta ettei kukaan tunne joutuvansa vääryyden kohteeksi. Pelin jälkeen menimme syömään ulos (lue sisälle kebabpilaan). Kebab on kuulemma juhlaruokaa pojan mielestä. Hmm.. Ei tule tiskiä, ei tarvitse itse tehdä, eikä tule itse tehtyä, syödään muualla kuin kotona ja se on molemmista hyvää eli voitaneen korvamerkitä juhlasapuskaksi. Kotiutuminen tapahtui armeijallisessa järjestyksessä. Tässä kohtaa pitää huomauttaa, että tuo järjestys on saatettu voimaan yhteisellä sopimuksella, joka syntyi monien rakentavien keskustelujen jälkeen. Tarvittaessa noita keskusteluja käydään edelleenkin ja diktatuuria ei harjoiteta meidän taloudessa. Hierarkia on kuitenkin olemassa turvallisuuden ja välittämisen tunteen luomiseksi. Niin, siis poika tiesi oman roolinsa ja täytti sen hyvin (peukku), vaikka kengät jäivät keskelle kylppärin lattiaa (No, kuitenkin oikeaan paikkaan löysivät). Ihmisiähän tässä ollaan, ei koneita ajatus mielessä, raivasin ne pois tietäen hyvin oman virheellisyyteni ja poikani kyvyn anteeksiantoon (peukku). Pesukone lauloi pelivermeille, poika soitti viukkaläksyjä ihan oma-aloitteisesti (peukku) ja mie kirjoitin pelistä juttua. Välillä mättelin pyykkejä kuivumaan ja tarkistin sähköpostista pelikuvien tulleen, poika kävi suihkussa, mie kuorin hedelmiä lautaselle, kävin suihkussa ja poika söi hedelmiä töllöä tuijottaen sekä nappasi astmapiipun, pesi legot ja rasvasi poskensa ja oli odottamassa rasvapurkin kanssa miuta sohvassa katse taas töllössä. Rasvasin pojan jalat sekä omatkin ja myös omat kädet. Kello olo armollisesti armoton eli vaikka tunteja on aina uusia, niin tietty merkki saavutettiin kesken kaiken eli Tykkimiehet vastaan Parsa oli alkamassa. Pojan kanssa soppari pelkästä iltarukouksesta sekä suukosta eli luku jäi listalta väliin tänään ja valot pois. Ääni telkusta niin, että saavutti vain sohvan yltämättä sänkyyn asti. Tässä vaiheessa pistin elämää hieman risaiseksi ja aukaisin Murphy’sin kaverikseni laskien sen varovaisesti lasiin reunaa pitkin liruttaen unohtamatta kukan tekoa pintaan. Erätauolla kipaisin kuorimassa hedelmiä ja kaadoin Guinnessin kaverikseni lasiin. Kerkesin vielä tuikata ystävälle viestin. Toisella jaksolla sitten Messi päätti latistaa synttäritunnelmaani tekemällä Parsalle kaksi maalia. Vuorokauden viimeisen vartin uhrasin pelistä tekemälle jutulle. Laitoin jutun joukkueen sivuille ja lähetin sen junnupäälikölle mahdollisesti Susien naamakirjaan laitettavaksi.

Miltä siis tuntuu tuosta tekstin jälkeisen kuvan hepusta? Juhlalliselta arjelta, voittajalta, onnelliselta ja lähes samalta varmaan kuin tuolla alussa olleen kuvan hepusta kuvanottohetkellä.

täysien pisteiden vastasyntynyt (merkkipaalu 2014)

Yks aavistuksen

isompi piste

monien muiden joukos

tervehtii miuta

hyväntuulisena

jopa velmustikin.

 — niin miksipä se 

 noist muist poikkeis?

 Hyvinähän ne 

 kaikki syntyy —

Läpätään ylävitoset

ja lukitaan asetukset näihi.

Turhaa sitä menee

hyvää ronklaamaan,

pilaantuu vaa.


Unta 

en oo 

ees tapaillu viel.

Tunnekuohut loiskii

viel Leijona ylivoiman

jäljilt yli laitojen.


Kiitos leijonille 

upeest taistelust

ja ennakkoon annetust lahjast,

hyvin mieluisast,

mut ei parhaast…


Ystävien pienetki eleet

menee jo eelle

puhumattakaa

läheisten kauniist sanoist.

Mansikkana kakun pääl on 

oma poikani

ja hänen rakkaus.

Se on jotain sellaist,

jota ei mikään korvaa

ja siit pitää muistaa

olla joka päivä kiitollinen

onhan se yks tärkee syy

hyväntuulisena syntyvii 

uusii päivii.



Niin ku tähänkin

juuri syntyneesee,

jota vastaanotan

heti ensimmäisist hetkist lähtie.

Mut kuten totesin jo,

kaikkihan ne syntyvät hyvinä.

Oma asenne ratkaisee

millaisena ne jatkuu...

yhä vaiheessa (merkkipaalu 2015)

sie hullu

miehinen luontoni

 - mist lie tullu -

elämänpolkujen kantoni


kukkuu

kuka ny nukkuu


kevät se karjuu

humisuttaa harjuu

ravistelee siuta

ois sil oppei liuta


voi siuta karjuu

ei ei numeron vaihto riitä

eikä lakoontuvan korjuu

 - kuuma henkäys niskas -

kaikki alkaa vast siitä

joka raiteilta viskas


ota siis kii ja käy

ei polul loppuu näy!

taas riisitön vuosi (merkkipaalu 2016)

 

Taasha se on tullu 
ajallinen aika täytee
uus merkkipaalu kohata
ja tavallisee tapaa 
lähes läpyvaiholla
mennää ohi.
Jos kuitenni hetkeks
istuisin alas (saat sieki istuu),  
muttei kuitenkaa 
lattialle asti,
kirjoittamaan
joitakin asiota ylös
(nyt sit ootitte varppina uutta puujalkaa 
kattoon kirjoittamisesta? No, ei onnannu)
ihan vaan jo tavan vuoksi.

Kaikki kai oottaa tähä omakuvan 
vuotuisee päivityksee tahi päivittelyy 
jonkin sortin riisii, 
enkä ny tarkota 
setä benssii tahii risellaa 
ja Anteeks! 
Pettymys tuli. 
Miu riisihallinta o viety 
nii pitkälle, jottei ne kottii näy
ja sen rinnalla veli venäläisen 
kymmenvuotissuunnitelmat 
o lyhytjänteist näpertelyy!

Niih siis…
Taas o Kymi virrannu ohi
tuhoja tekemäti (Luojalle siitä kiitos)
ja voi pojat niit litroi 
mitä siiin o vuotee lasketellu.
On sitä kierettykki.
Kuu tuol taivaal,
maa aurinkoo ja akselillaa
ja mie tahkoo, 
(en oo kyl yhtää terävämpi,
mutten tylsempikää)
närettä kans 
sekä tietty kuumii naisii
ja pihkassa sit oonki aina.

Kaikkiha hyö, 
siis naiset, 
sitä o,
siis hottei,
kukin tavaallaansa 
ja toiset jopa tavatta.
En lähe tuota ny enempää aukoo.
Menis helposti 
yks paaluje väli aihees
ja ehken aukeis muutaki..
Kuka tietää,
mut mie en haluu 
ottaa siitä selvää.

Niin noi naiset oon vaa 
kierrelly kauempaa.
ja ei siks,
et tarttus matkaa. 
Kyl tos völjys 
helpost yks
hyvätapanen 
symppis-emppis menis.
Jos sallitte sanoo,
se olis suorastaa 
toivottavaa menoo…

Ai joo, aiheesee takas 
ja heti eikä kohta.
Pelottaa vaa tää nykymeno.. 
Tiijä  millo 
joutus ahistelust 
poliisin lähentelemäks 
näil avuil 
ja elkää ny käsittäkö tota väärin!
Mie oon tavoiltani hyvätapanen
enkä mitää sopimatonta
tahi väkisin menis tekee.
Luvan peräst saattasi
halata tahi muiskauttaa.

Ne oikeet ahistelijat 
ja vielki pahemma tekijät 
pitäs roikottaa sen kuivumisee siit. 
Sen pitune olis se sit.

Sit äijinkielen open sanat mieles:
”Tiiäks mikä täs oli taas pieles?”

Ni teen tiivistelmän 
niiku loppusanoiks.

Eli kierretty o
enempi ja vähempi 
aiheessa ja aiheetta.
Mut hei!

Mitä isot eellä,
sitä pienet perässä
ja aurinko ja kuu
o vast isoi
ja lisäks loistavii
eli kyl niistä
malliks o miullekki!