Kiitos Pohjois-Kymen musiikkiopistolle

Niin.. Olen hieman häkeltynyt ja erittäin kiitollinen Pohjois-Kymen musiikkiopiston huomiosta Facebookissaan blogiani kohtaan. Sen ansiosta blogini tavoitti monia uusia lukijoita. Kiitokseni ja kunnioitukseni pursuilevat myös tekemäänne työtä kohtaan. Kaikesta aistii, että työtä tehdään suurella sydämellä. Erityiskiitokseni ja tietysti myös poikani kiitos lankeavat viulunsoiton lehtori Marja-Liisa Marttiselle. Hän on kohta kolme lukukautta jaksanut opastaa ja kannustaa Juho-Lauria viulunsoiton saloihin ja jälki kyllä kuuluu. Itse olen aivan käsi musikaalisuuden suhteen ja siksi opettajan merkitys entisestään korostuu. Minun rooli on lähinnä kannustava avustaja. Salaisesti haaveilen, että poikani oppisi soittamaan kuin Vanessa Mae ja saisin joskus nauttia samanlaisesta musikaalisesta ilottelusta poikani soittamana. Tosin olen aivan tyytyväinen nykyiseenkin soittotaitoon ja jaksan riemuita siitäkin. Olen joskus pojalleni maininnut, että ammattimuusikon hommat palkkatyönäkään ei olisi yhtään pöljemmät. Onhan kyseessä siisti ja arvostettu sisätyö. Kun kykyni kirjoittaa aiheesta asiallisesti on edelleen rajoittunut, yritän lähestyä aihetta omatakeisella tavallani. Toivon tämän poikani viulunsoiton alkumetreillä kirjoittamani tekstin tuovan sen kiitoksen määrän, jota tunnen Marja-Liisaa ja musiikkiopistoa kohtaan, positiivisella tavalla esille.

”hetki gangsterina lavealla tiellä”

Päivä oli ulkoisilta puitteiltaan kuin mikä tahansa päivä elettävältä kalenterin sivulta. Noita samoja kapinallisia, barrikadeilla keikkuvaa sakkia, ei osaansa suostuvia, ei kuvia kumartavia, ei nimiä kunnioittavia eikä ajan henkeen takiaisena tarttuvaa vaan eläen omaa elämää jo revittyjen sivujen loisteessa ja lämmössä.

Ei siis mikään otollinen miljöö gangsterismille tai no tuo päivien naamioituminen oikeastaan on olennainen osa oman lain suojaamien elämää. Ainakin, jos ei halua samaistua undulaatin rooliin. Se ulkoisesti ohjattuna ei tarjoa suuria mahdollisuuksia hoitaa hämärähommia talouden kannalta valoisasti.

Aamu ja aamupäivä sivusivat oikeastaan vain siinä ”kummisetämäisyyttä”, että heidänkin pitää huolehtia rutiinien mukaiset arkiaskareet pois jaloista pyörimästä tosin paljon laajemmassa merkityksessä kuin minun näpertelyni lähinnä itseni kimpussa.

Niinpä aamiaisen, hampaan pesun, parranajon, hiusten pystyyn haromisen – seisomaan samoin kuin järki – ja pojan eskariin viennin jälkeen oli aika vetää haalarit päälle siis vain kuvainnollisesti eihän hullukaan laittaisi haalareita päälle ruotsalaista saunaa muistuttaviin olosuhteisiin – varovainen kylläkin – mennessään soittamaan ilman nuotteja ”hullun naapurin kostoa” peltikatosta teräsharjalla vinguttamalla. Kolmen tunnin ja yhtä monen vesi litran jälkeen oli aika aloittaa Coppolalainen hetkeni.

Pikainen peseytyminen ja siistien vaateiden laitto päälle tuntui ihan naamioitumiselta – katolta suoraan reväistystä pikku konnasta pukeutui aito gangsteri tosin ilman pukua ja pitkää takkia, mutta silti täydestä käyden kuin väärä raha päiväkeskuksen bingossa mustine paitoineen, housuineen ja koteloineen – ja samaa vahvisti hopeoitu lasi eteisessä. En niinkään siinä toljotellut itseäni ihastellen vaan tarkastaakseni salonkikelpoisuuteni. Olinhan menossa hakemaan poikaa eskarista musiikkitunnille.

Hyppäsin pihalla, en mustan T-malli Fordin rattiin enkä edes Harley Davidsonin sarviin kuten kuvaan olisi kuulunut, vaan tavallisen fillarin selkään ja läksin polkemaan kohti määränpäätäni. Ristorante Botticellin ikkunan heijastus sivukuvastani – kirveen hamarapuolella veistetyt kasvot, jenkkipystäri, tumman puhuvat asusteet ja musta kotelo – toivat mieleen gorillat naputtavine kirjoituskoneineen tai ehkä paremmin hetkeen sopivasti huopahattu ja pitkätakkimiehet Chicago pianoineen eikä todellakaan menossa soittamaan serenadia kullalle, vaikka kullastahan loppu pelissä aina oli kyse..

Niissä fiiliksissä jatkoin matkaa ja kurvasin tunnelmaan hyvin istuvan linnamaisen rakennuksen pihaan. Niin ainakin minulle linnasta tulee mieleen kulta ja häkki.. Tuo saattaa saada ajatukseni taas outoon valoon, mutta enköhän sen kestäne muun outouteni pikanttina lisänä. Jarrut kirskuen – niin en ole saanut vaihdetuksi iänikuisia jarrupaloja koko kesänä, mikä tunnelmaan ajatellen oli vallan mainiota tehtävän siirtoa odottamaan parempaa motivaatiota ja taloudellista tilannetta– pysähdyin ja lukitsin pyörän.

Sitten minä, mies tummissa ja musta kotelo kädessä, astui portista sisään vaatien itselleni kuuluvaa pihalla seisovalta ”vartijalta” takaisin haltuuni. Luovutus tapahtui hyvässä hengessä ja ilman suurempaa vastarintaa.

Tervehdysrituaaliemme jälkeen sen suuremmitta puheitta suuntasimme portista ulos ja kohti jyhkeitä pariovia. Saranat kirskuen astuimme sisään ja askelten kolkko kopina kaikui pitkin kierteistä porraskäytävää noustessamme neljänteen kerrokseen.

Ylhäällä meidät ohjattiin huoneeseen, jossa luovutin kotelon pojalleni. astuin takaisin käytävään ja lysähdin vanhalle parhaat päivänsä nähneelle sohvalle – siinähän meitä sitten oli kaksi – josta nousi, tai niin ainakin kuvittelin, pölypilvi ilmaan tanssimaan muotokuvien seinällä synkkänä moista ilakointia katsoen.

Joku soitti jossakin pianoa antaumuksella tosin ei Chicago mallia, vaikka laastia karisi seiniltä.

Sitten poikani aloitti seinän takana viulutunnin ja minä palasin hetkestäni gangsterimaailmaan takaisin pojastaan ylpeän isän osaan.



Täältä löydät musiikkiopiston yhteystiedot: http://www.pkmo.fi/index.php?id=9

Hiukan selitystä: Amerikkalaisia gangsterielokuvia katsoneet muistanevat pitkin katuja kiitävät T-mallin Fordit ja niiden ikkunoista tulta ja luoteja syöksevät konepistoolit. Aseen tuolloinen päävalmistaja Colt Firearms Company ei ollut tällaisesta maineesta erityisemmin ilahtunut. Tuolta ajalta on myös Thompsonin lempinimet "Chicagon piano" ja "Chicagon kirjoituskone". Liituraitapukumiehillä ei ollutkaan viulukoteloissaan viuluja vaan Chicago pianot ja he soittivat niillä surumarssin kolmelle kilpailevan firman gangsterille. Viulukotelon käyttäminen gangsteripiireissä tyypillisesti aseen säilyttämiseen ja kuljettamiseen ovat varmaan vaikuttaneet käytännön syyt, ei niinkään konepistoolin musikaaliset ominaisuudet.