50 vuotta ja 1 päivä

Miltä nyt tuntuu? Kysymys on seurannut miuta reilun vuorokauden innolla jolla bongari seuraa harvinaista lintusta keikkumassa omissa askareissaan.

No, varsin urheilijamainen tunnelma oli ainakin vuorokauden alussa. Haluat tarkennusta vai?
Muistanet varmaan kuvaa läkähtyvästä hiihtäjässä maalissa syömässä toimittajan syöttämää kerällä olevaa pitkäkarvaista kissanpentua muistuttamaa möykkyä. Jos et muista, niin palautan kuvaan mieleesi anteeksipyynnön kera. Räkä on poskella, henki ei kulje ja silmät vuotavat. Voimia ei ole kunnolla seisomiseen saatikka fiksuun vastaamiseen, vaikka onkin voittajana maalissa. Terveyttä lukuun ottamatta en tosiaankaan huomaa eroa itsessäni tai päivissä ennen ja jälkeen vuosirenkaan kasvun. Minä olen se sama mies, isi, jne. kuin aina ennenkin. Mie en muuttanut pukeutumistani, tekemisiäni, musiikkimakuani, tapojani, lempiruokia, en hommannut Harrikkaa enkä mitään muutakaan sellaista mitä voisi sanoa muutokseksi tai villitykseksi. Tosin perustin tämän blogin ja muutenkin ajan sekä älyn periksi antaessa meinaan ottaa somea haltuun laajemmassa mittakaavassa. Tarkoitusperät ovat kuitenkin mieluummin järkipohjaiset, kuin villitykseen perustavat.

Ehken pieni katsaus eiliseen saa sinut uskomaan tuohon väittämääni. Aloitin tuon syntymäpäiväni aukaisemalla blogin virallisesti. En järjestänyt kuitenkaan mitään juhlallisuuksia puheineen ja nauhan katkaisuineen. Yön pari ensimmäistä tuntia käytin hyvässä seurassa internetin ihmeellisessä maailmassa keskustelemalla. Hommaa haittasi noin kymmenen minuutin välein tapahtunut silmien pesu rähmästä nähdäkseni keskustelun etenemisen. Kahden aikaan tuttujen älytessä mennä nukkumaan mie en alkanut enää etsimään uusia tuttuja, vaan rupesin tuunaamaan blogia sen minkä silmien rähmiminen salli. Kaikenlainen säätäminen onkin takuulla suurin haaste minulla täällä sekä muualla somessa. Neljän aikaan älysin vihdoin luovuttaa ja kömmin tuhisevan poikani viereen. Pojan lämpöhakuohjus-ominaisuus imaisi hänet heti kylkeeni kiinni. Kuuntelin hetken tuhinaa sekä muun maailman hiljaisuutta ja sammutin yläkertani valot. Puoli kahdeksan känny ilmoitti olevan uusien askareiden aika. Kahvia keitin kupillisen eli pienen ämpärillisen verran. Kuppi on pojan lahja minulle ja se vetää tosiaan lähes pannullisen kahvia. Hedelmät, leivät, mehut ja vitamiinit mäteltiin pöytään sekä siitä suihin. Ainut rutiinin vastainen asia oli mansikkakakku, jota pojan kanssa lohkottiin verottajan lailla. Puolet meni parempiin suihin helposti. Pikakelauksella hypätään muiden aamurutiinien yli maininnalla: Tehtyä ne tuli. Kun poika oli opinahjossa ja kaupassa käyty. Rupesin viettämään sankarinpäivää roistomaisessa fiiliksessä, kun en jaksanut taaskaan tyrkätä lumia pihasta pois. No sen verran sain kuitenkin tehtyä, että lähtöä tekevää mummoa autoin tyrkkimällä auton ympäryksen puhtaaksi. Siitäkin kaatui jo Niagara niskaani. Sisällä laitoin kotivaatteet päälle hiessä uitettujen tilalle. Tässä kohtaa päivää alkoi se suurin poikkeama normiin. Annoin itselleni vapautuksen päiväksi kotitöistä tietäen niiden odottavan miuta huomiseen helposti ilman omatunnon tuskia. Päivällä vastailin puheluihin. Sisko, äiti ja isä jne. onnittelevat. Äiti muistutti miuta taas kerran poikasena hänelle nuoren sällin ajattelemattomuudella ja rajattomalla itsetunnolla lohkaistusta kolmekymppinen on ikäloppu toteamuksesta kysymällä: ”Tunnetko vieläkään itseäsi ikälopuksi?” Vastaus oli sama kuin ennekin: ”Nyt ymmärrän vanhuuden olevan sidottu mielen ja kehon tilaan enemmän kuin vuosiin. Vastailen myös netissä eri foorumeissa ja posteissa tulleisiin onnitteluihin. Postin ahdinko tulee käsin koskettelemattomaksi, kun näki kuinka suuri osa postista tuli sähköisenä etanapostin sijaan. Jotenkin siitä elektronisesta puolesta puutuu romantiikka, vaikka en mistään hajuvedellä kyllästetyistä posteista puhukaan. Pojan hakeminen kuului iltapäiväohjelmaan ja tietysti myös läksyt sekä välipalaa, jonka yhteydessä lopetettiin kakku. Illalla menimme säbäharkkamatsiin. Poika pelasi ja mie valmensin. Tuo on haastava kuvio ja vaatii todellista kellosepän tarkkuutta ettei kukaan tunne joutuvansa vääryyden kohteeksi. Pelin jälkeen menimme syömään ulos (lue sisälle kebabpilaan). Kebab on kuulemma juhlaruokaa pojan mielestä. Hmm.. Ei tule tiskiä, ei tarvitse itse tehdä, eikä tule itse tehtyä, syödään muualla kuin kotona ja se on molemmista hyvää eli voitaneen korvamerkitä juhlasapuskaksi. Kotiutuminen tapahtui armeijallisessa järjestyksessä. Tässä kohtaa pitää huomauttaa, että tuo järjestys on saatettu voimaan yhteisellä sopimuksella, joka syntyi monien rakentavien keskustelujen jälkeen. Tarvittaessa noita keskusteluja käydään edelleenkin ja diktatuuria ei harjoiteta meidän taloudessa. Hierarkia on kuitenkin olemassa turvallisuuden ja välittämisen tunteen luomiseksi. Niin, siis poika tiesi oman roolinsa ja täytti sen hyvin (peukku), vaikka kengät jäivät keskelle kylppärin lattiaa (No, kuitenkin oikeaan paikkaan löysivät). Ihmisiähän tässä ollaan, ei koneita ajatus mielessä, raivasin ne pois tietäen hyvin oman virheellisyyteni ja poikani kyvyn anteeksiantoon (peukku). Pesukone lauloi pelivermeille, poika soitti viukkaläksyjä ihan oma-aloitteisesti (peukku) ja mie kirjoitin pelistä juttua. Välillä mättelin pyykkejä kuivumaan ja tarkistin sähköpostista pelikuvien tulleen, poika kävi suihkussa, mie kuorin hedelmiä lautaselle, kävin suihkussa ja poika söi hedelmiä töllöä tuijottaen sekä nappasi astmapiipun, pesi legot ja rasvasi poskensa ja oli odottamassa rasvapurkin kanssa miuta sohvassa katse taas töllössä. Rasvasin pojan jalat sekä omatkin ja myös omat kädet. Kello olo armollisesti armoton eli vaikka tunteja on aina uusia, niin tietty merkki saavutettiin kesken kaiken eli Tykkimiehet vastaan Parsa oli alkamassa. Pojan kanssa soppari pelkästä iltarukouksesta sekä suukosta eli luku jäi listalta väliin tänään ja valot pois. Ääni telkusta niin, että saavutti vain sohvan yltämättä sänkyyn asti. Tässä vaiheessa pistin elämää hieman risaiseksi ja aukaisin Murphy’sin kaverikseni laskien sen varovaisesti lasiin reunaa pitkin liruttaen unohtamatta kukan tekoa pintaan. Erätauolla kipaisin kuorimassa hedelmiä ja kaadoin Guinnessin kaverikseni lasiin. Kerkesin vielä tuikata ystävälle viestin. Toisella jaksolla sitten Messi päätti latistaa synttäritunnelmaani tekemällä Parsalle kaksi maalia. Vuorokauden viimeisen vartin uhrasin pelistä tekemälle jutulle. Laitoin jutun joukkueen sivuille ja lähetin sen junnupäälikölle mahdollisesti Susien naamakirjaan laitettavaksi.

Miltä siis tuntuu tuosta tekstin jälkeisen kuvan hepusta? Juhlalliselta arjelta, voittajalta, onnelliselta ja lähes samalta varmaan kuin tuolla alussa olleen kuvan hepusta kuvanottohetkellä.