Perillä lämpimässä

Valkoisen vaihduttua punaiseen auton takana alkoi autossa hämmennys. "Missäs mummo on?", kysymys halkoi hiljentynyttä ilmaa poppikoneen sammuttua auton kanssa yhtäaikaa. Mummon parin sekunnin myöhästyminen vastaanotossa noteerattiin pörssissä korkealle. Tosin vielä suurempaa merkintää aiheutti talonoven käyminen. Poika kirmasi kuin varsa laitumelle kohti mummoa ja sokeakin olisi havainnut maljojen yli läikkymisen. Halailua, hymyilyä, halailua, naurua ja kuulumisten vaihtelua oli ohjelmassa mummon kukittamisen ohella. Tuota hetkeä voisi kuvailla helposti kirjallisen muutkin kuin Kalle Päätalo (Rauha hänen sielulleen.) , vaikka se kesti vain muutamia minuutteja. Poika höntyili kuin hiutale tuulessa mummon ympärillä ennen kuin yhtäkkiä sinkosi sisään kuin tykinkuula kohteena ukki. Räjähdys sisällä oli melkoinen ja tärisytti tannerta kuitenkin ilman ihmisuhreja tai muitakaan vahinkoja. Mie halailin äidin kanssa pikku kuulumisten kera ja aloin tyhjentää autoa. Ei se ole muuten sen suurempi nautinto kuin pakkauskaan, joten säästän sinut sen tuskan kuvailulta.

On mahtavaa olla kotona olematta kotona!

Täyshoitola oli huomioinut meidän toiveen myöhäisestä illallisesta ja sain kuunnella parasta mahdollista musiikkia eli iloista puheen sorinaa ja kodikasta kattiloiden porinaa tavaroiden purun yhteydessä. Hmm.. Ehken pitää suomentaa eli purun= purkamisen eli sijoittamisen oikeille paikoille. En siis suinkaan purrut tavaroita tai purkanut osiin. Ilta meni kuin hauki kaislikosta. Jätän tunneryöppyjen kuvailun väliin. Ai miksi? No, en usko löytäväni oikeaa sivellintä sekä tavoittavani oikeaa sävyä maalaukseeni sellaisille, jotka eivät kykene tavoittamaan tunnelmia jo kuvaillusta ja taas tavoittaneiden annan kulkea omilla poluillaan. Niiltä löytyy oikeampi tunnelmalla takuulla helpommin kuin miun kirjoittamana. Tunne siitä, että vastuunjakajia on luo miulle rauhan mieleen ja alankin pilkkiä isän vieressä olohuoneessa jo ennen puoltayötä. Havahduin äidin varovaiseen kehotukseen sänkyyn menosta ja kilttinä poikana teen työtä käskettyä iltatoimet hoidettuani.

Yötkin ovat pitempiä mummolassa tai ainakin unet ovat. Kymmenen tuntia meni sujuvasti luomien varjossa. Luomiskukkasen puhjettua noin kuukausi sitten ei moisia lukemia ole ollut mittarissa kahden yönkään jälkeen. Mieli olisi varmaan jatkanut lepoa, ellei keho olisi noussut kapinaan ja vaatimaan jalkautumista. Täyshoitolamme valinta osoittautui taas hyväksi. Aamiaista oli yhä tarjolla kellon viisareiden asennosta huolimatta ja vieläpä ilman naama tötteröllä fiilistä. Päivä olisi ollut kodikas ja lämmin ilman räiskyvää takkaa ja saunaakin. Oli ihanaa lyödä ’kaikki läskiksi’ vaihe silmään ja ryömiä hetkestä hetkeen ilman reppuja tai kivirekiä. Tunnen paheksuvien katseiden polttavan näyttöjä reijille. Niin.. Rakastan poikaani yli kaiken, vaikka sanonkin noin ja tuskinpa siellä ruutujen takan on yhtään sellaista rakkauskonetta, joka ei olisi tuntenut samoin. Jos on, niin onnea ja kateuteni saat herätettyä. Jos miettisin tuota asiaa tarkemmin, niin tuo kateus saattaisi muuttua myötätunnoksi ihmisyyteesi puuttumisen vuoksi. Päivä vyöryi siis painollaan kuin tankki yöhön ja ihan kaikki oli juuri eikä melkein. Yöllä en edes seuroissa pilkkinyt vaan jätin sen tietsikalla istumiseen oheen muiden jo astellessa nukkumatin kanssa yhtä matkaa jossain kaukana. Päivän ainut miinus tuli mieleeni, kun en jaksanut toimittaa latukoneen virkaa. Tosin poikakaan ei sitä hinkunut kysyttyäni asiaa iltapäivällä eli senkin kumitin pois juuri ennen nukahtamista toisiin pitkiin ja pyhäpäivään vieviin uniin…