Valtatie 6

Perjantai Kuusaalla ja iltapäivä oli juuri syntynyt. Kapaloitta vielä ja rääkymättä. Kilttikö vai tahdoton? Veikkaan hämmentynyt. Kaksi hemmoa jättämässä kodin riemuiten.

Tapahtui hetkeä aikaisemmin. Aamu luovutti valtikan, sovittuna aikana tasan kello 12.00, iltapäivälle ja poikani marssi naama messingillä sukset ja sauvat paketissa sekä A4 arkki käessä kohti autoamme. Minä naama hymiönä, juuri samana kuin se keksi, pomppaan auttamaa suksien laittamisessa pussiin ja automme sisuksiin päässä soidessa: ” kuinka paljon mahtuu pieneen mondeoon pieneen mondeoon lomakamppeita”. Poika kertoi paperin olevan kympin antanut äikänkoe ja heitimme tietysti femmat sen kunniaksi. Ojala oli siis hallussamme.

Nyt tapahtuu paluu nykyaikaan, vaikkakin tässä tapauksessa siis perjantaihin. Masut oli täytetty, nuottiteline kasattu, jääkaappi tyhjenny pilaantuvien osalta (osa siis suuhun) kylmälaukkuun ja muovikassiin, vessassa käyty komentamatta (peukku), reppu (karkit myös xylla, lukeminen, musa, juomiset) oli survottu vielä tilaihmeeseen. Kello näyttää

Pojan puhelimitse suorittama ilmoitus täysihoitolaan arvioidusta saapumisajasta (= Laskennallinen aika matkan mukaan + talviviive + muun liikenteen tuoma lisä + pakollinen tankkaus, ei auto vaan junnun) samalla hetkellä, kun mie väänsin virta-avainta. Onneksi käsikirjoitus ei livennyt tässä kohdassa huonon komiikan puolelle ja auto sanonut: ”Keväämällä, keväämällä” vaan hyrähti kehräämään kuin kissa käsissäni. Kaikki varmaan käsittävät ilman tarkennustakin etten tarkoita kissalla tuossa yhteydessä naispuolista henkilöä. Ne nimittäin valitettavan harvoin miulle kehräävät.

Valtatie 6, miulle yhtä legendaarinen kuin jenkeille kuuskutonen (mikä ihana numero muuten), oli pukeutuneena pitkään kaksiriviseen valohelminauhaan. Tervehdimme toisiamme niin kuin vain vanhat ystävät voivat, ilolla. Otin tukevan otteen neljällä kumitassulla karheasta pinnasta ja annoin ystävän viedä. Kohina renkaiden alla ja sumumatto takana kertoivat sääennusteen pieleen menosta. Tällä kertaa hyvä niin, ettei matkaa tarvinnut taittaa sormikopelolla. Pilkistelevää vanhaa taivasta vaeltajat tervehtivät innolla Taavetin pujottelurännissä. Kuorossa vedetään its mai laivvin kertsii Salpa-aseman maisemissa (Kannattaa tutustua: https://fi.wikipedia.org/wiki/Salpalinja). Poika pienempänä nuotissa pysyen ja mie isona siellä missä tilaa on eli vieressä. Kohta selittelen mitä tekila on: ”Meksikolaista mehikasvista tehtyä viinaa” ja jatkokysymykseen: ”Juu, juotavaksihan se on tehty” sekä kyssäritulvan jatkuessa miksi Vesalan likka haluaa napaansa tekilaa: ”En ole koklannut. Kai se hyvältä tuntuu ja aikuisten rakkauteen kuuluu”. Miettivä ilme jäi päälle, vaikka tulva stoppasi. Mie pidin kanssani suuni pienemmällä ajatuksen ’tarpeeton tai ikään sopimaton tieto lisää tuskaa’ ottaessa paikkansa puhujamiehen paikalla. Kaksi + kaksi ja liikenne sujuvaksi vesittyi tai sohjoontui Lappeenrannassa. Rännissä pysyminen vaati vauhdin hiljentämistä aika ajoin ja kahta kättä ilman tekkerii. Kivimiehen kylä otti siis kylmällä kouralla vastaan poikansa, jonka sydän sykkii aina vaan Saimaan rannalla sijaitsevalle paikalle. Juuria ei voi katkoa eikä edes tarvitse! Enkä siis nytkään vetänyt herneitä nenään kelistä huolimatta. Annoin kehrääjän niellä pikeä kohti kohdetta, silmän vaeltaa tutuissa maisemissa ja mielen palata lapsuuteeni. Siivet jauhavat tyhjästä energiaa ennen kuin Imatran neste, puolivälin krouvi, kylpee isossa taivaallisessa kohdevalossa nälkäisen kulkijan (pieni hemmo) silmissä, vaikka vieressä on uusi ’kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen’ paikka. Hot dog ja pitkä berliinin-munkki kermavaahdolla on kai kaloreiden maksimointia.Mie tyydyin kahviin ja wiener-munkkiin. Mummo Koljonvirran kupeella oli huomannut meidän olevan tien päällä ja toivotteli turvallista matkaa. Kun kerran paikalla oltiin, niin naputtelin kiitokset ja kelitiedotteen, joka mummon luulemaa paljon vähemmän huolta aiheuttava oli.

Tien ja mummulaan kutsu kuului ja taas mentiin.. ’En tullut, vuoksesi vuoksi´ miete kävi mielessä sillalla. ’Ei ole venettä ja virveleitä’ ajatuksenpolun katkaisi kyssäri: ”Onko tuolla hyyhmää?” ”Ei se ole hyyhmää, vaan Vuoksessa, siis tuossa joessa, on vaan niin kova virta", vastauksella tyydytin tämän tulvan. Joitakin kilometrejä, musakappaleita ja aiheesta toiseen risteillyttä pikku keskustelua myöhemmin Audi kuskin täpärä ohitus autoletkasta takasi hänelle puolen sekunnin ajallisen säästön viidensadan metrin matkalla ennen kääntymistä ravitsemuksen parkkipaikalle. Aika on rahaa joskus jopa henkiä. Matka jatkui pojan purpattessa kuskin tyhmyyttä ja miun tyytyessä nyökkäilemään rinnan pompotuksen tasailun tahtiin. Viisikymmentä viimeistä kilomeriä luisteltiin vapaalla tyylillä. Varsinkin peltojen ja sivutuulen liitto piti hereillä ratissa. Viereeni en halunnut huolta herättää uinumasta pesästään. ’Pajarin rehusiilon’ (Mietin insinöörin pitäneen tanssimista kai hulluna hommana, kun ei piirtänyt nurkkia tanssisaliin) kohdalla pojan muisti palasi: ”Tässä ollaan ajettu ainakin sata kertaa” Muistutan myös muutamista rypläämiskerroista ja tutustumisesta eläinpuistoon. Vilkku vinkkasi oikeaan, niin kuka sitä nyt väärään, tahdittaen ilmoitustani: ”Loppusuora, tosin kolkytkilsaa.” Tunnelma kohosi välittömästi kattoon, joka ihmeen kaupalla kesti paineen. Tuttuja paikkoja kommenttien kera sivuuteltiin iloisina ja ennen kuin tajusimme

,että oli aika pienen harha-askeleen polullamme. Mäelle yllytin yhä kiltisti kehräävää. Katri Helenan raitin varrelta poimimme tulppaanit mummolle ja äidille, saunajuomat plopsahtelujen kera tuttuja moikkaillen. Alajuoksulle, vaikka pakkasen nyt pysäyttämälle virralle asfaltilla, päin oli helppo lähteä. Pari kertaa piti vielä vilkutella ennen kuin hymyt levisivät niskaan täysihoitolan näkyessä.