Susirajalla sutena

Mie olen täällä, missä lumi on valkoisempaa ja pehmeämpää, taivas on kirkas sekä syvä ja äärettömyyteen yltävä. Täällä luonnon kuulee, maistaa, näkee eli tuntee tai siis elää joka solulla. Niin, tuleehan se jo portailla vastaan avosylin ja tempaa mukaansa, jos ei hanttiin laita. Ehken arvasitkin.. Mie hyppään aina tuohon kelkkaan ilomielin.

Kaksi päivää sisällä oli liikaa, vaikka tunsin vielä räkätaudin kourat paidan helmassa roikkumassa. Sitkeä se ryökäle on ollut. Se määrä sipulia, valkosipulia, inkivääriä, appelsiinejä, kiivejä, sinkkiä, d-vitamiinia ja muita keinoja luulisi tappavan minkä vaan. Ystävät tuo kuuri on melkein jo karkottanut (Kiitos ystäville ymmärryksestä). Niin, siis mitta oli sisällä istumista täynnä ja mättelin ulkovaatteet päälle ja suuntasin ulos poika vanavedessä. Kirkkaus löi ovella silmille ja otin portailla lukua kahdeksaan, jotta erottaisin minne astella. Ulkona tehtäväni oli selkeä. Muutuin isistä latukoneeksi puskeakseni eräsuksilla lumeen latusta hiihtäjän hiihdellä poskille punaa, kehoon raukeutta ja mieleen hyvää oloa. Sivakat siis kiinni saappaisiin ja hankea rikkomaan, vaikka pahaa tekikin henkisesti noin kauniin särkeminen. Tunsin heti, ettei olo ollut sätkällään ja yritin liikkua mahdollisimman kevyesti äidin ja monien ystävien laulaessa nätisti kuorossa pääni sisällä: ”Elä mies, elä mies, viel kulje paita hies”.

Lumi painui allani kovaksi uraksi suksen kulkea. Hiihtäminen on siis uraantumista uraantumatta. Pojan sanat: ”Isi, onneks oot iso ja painava.” Ei hiertänyt mielessä varsinkaan hetken puskettuani jäljestä kuuluneen huikkauksen tavoittaessa piponi sisään: ”Sekä vahva!” Poljin latua ja hymyilen kaikelle ympärilläni ja hiukan kauemmaskin tienpenkalle asti. Siellä pikkainen koira omistajineen ihmetteli tekemisiäni. Huusin moikan. Sain vieraan naisen selvästi hämilleen. Ehkä hän myös mutisi kengän kärjilleen moin. Täyteen varmuuteen en asiasta päässyt. En antanut sen kuitenkaan vaivata mieltäni. Pian tapasin kamel buutsien jättämät liki lämpimät jäljet lumessa. Pupu-Jussi oli kulkenut omia polkujaan.

Jatkoin taivallusta hetken ihmeteltyäni ei mitään erityisesti ja kaikkea yleensä. Poika tulla puuskutti perässä. Ei ollut kuulemma hermo pitänyt, kun ei ollut miuta kuulunut takasin. Oli pakko lähteä perään, kun odottaminen kyllästytti. Mieleen pätkähti hetki pari vuotta sitten ja siitä syntynyt runo:
http://rakkausrunot.fi/runot/876/11122013/citykarhu-ja-urbaani-eramaa

Tuokion vaihdoimme lämpimiä ja ystävällisiä sanoja ja tallensimme hetken muuallakin kuin mieleen. Käänsin nenäni ja hangesta kurkkaavat nokat kohti äsken polkemaamme uraa ja aloin taas taittaa taivalta.Meno oli pikkaisen helpompaa jo, vaikkei vielä sujuvasta hiihdosta voinut puhua. Poika puuskutti kannoilla hakkaamatta kuitenkaan niitä. Menimme kuin köyhän talon porsaat peräkkäin kohti lähtöpistettä. Siellä poika vetoaa isyyteeni kauniilla katseella ja lämpimällä sävyllä väritetyillä sanoilla: ”Isi, olit kiva. Voisitko vielä pari kertaa pyyhkästä tuota latua, et miun olis helpompi hiihtää?” Noin kauniisti esitetty pyyntö muuttuu isin mielessä sisäiseksi käskytykseksi unohtaa oma olo ja painua pojan osoittamaan suuntaan. Kolmannella kerralla oma menokin rupesi muistuttamaan ainakin etäisesti hiihtoa. Siinä sujutellessa tuli mieleeni kaima, joka osoitti miedon olevan myös väkevä. Tuo Kurikan jättiläinen jätti pysyviä merkkejä pienen penkkiurheilijan mieleen… Kaikkein syvin löytyy ehdottomasti tältä videopätkältä, joka yhä nostaa vedet silmiin:
http://www.olympicgameswinners.com/moments?id=6
Noissa tunnelmissa saavuin pihaan ja totesin äidille ja pojalleni, että nyt on pakko luovuttaa. Tunsin mielen huutavan ulos jäämistä ja kuulin kehon ulvovan sisälle lepäämään menoa. Järki astui kehiin ja käskytti jalkoja kohti ovea. Järjen voiton kunniaksi taivaallekin ilmestyi