Merkittäviä kohtaamisia seuraamuksetta?

Uusi viikko alkoi kurjalla kelillä, kun lunta tuiskutti ikkunan takana suoraan silmille vedettyäni verhot sivuun. Yläkroppa oli kuin tulessa. Osittain se oli takuulla illallisen sohvaan nukahtamisen ansiota. Osan kunniasta lunastaa myös pitkään jatkunut ”enpäs tiijjä olo” ja sen seurauksena liian vähäinen liikkuminen suhteessa koneen ääressä käytettyyn aikaan. Aina pitäisi pyrkiä kaikessa tasapainoon. Parta jäi sunnuntaina ajamatta ja kuva peilissä oli taas askeleen lähempänä puuttuvaa linkkiä. Minun oli siis pakko ottaa partakone kouraan ihan jo oman hyvin voinnin takia. Tiesin nimittäin, että toinen päivä parta ajamatta johtaisi kutisevaan tunteeseen aivan niin kuin pienet elukat lerhailisivat pitkin naamaani. Pistäydyin vaa’alla ennen pukeutumista. Paino oli näköjään siirtynyt neuvolassa punnittavien osastolle. Mie kyllä epäilen, että tuo painonpudotus johtuu lihaksien hupenemisesta tekemättömyyteni takia enemmäni kuin oikeasta läskin palamisesta. No nyt ollaan taas siinä pisteessä, josta aikanaan varsin iso armeijalääkäri totesi miulle: ”Ei siustakaan miestä tullut”. Hän jatkaa nähdessäni kysyvän ilmeeni: ”Niin, miehen mitat ovat 2 metrin pituus ja 100kg paino.”

Sain pojan onnellisesti taas kouluun. Kaupasta pois tullessani koin sykähdyksen. Ajatuksieni ollessa jo kotona tuulikaappiin astuttua katseeni haki kuin lämpöhakuohjus kauniin naisen kasvot ja varsinkin hänen uskomattomat silmät. Silmäni sukelsivat niiden syvyyksiin. Värähdin, kun tunsin hänen silmiensä sukeltavan minun silmiini. Koko tuon viitisen metriä ennen ulos astumistani silmämme suutelivat toisiaan ahmien, nauttien ja täysin toisiinsa sulaen. Ulkona aurinkokaan ei häikäissyt hänen silmiensä kirkkauden jälkeen. Autossa lähellä kotia vasta tajusin, mitä oli tapahtunut. Ensiksi harmittelin tyhmyyttäni ja sitten vain nautin tuosta kohtaamisesta. Ehken se oli juuri noin tarkoitettukin ja antoi tuolla tavalla sen kaiken mitä oli mahdollista saada. Sinänsä hassua, että miulle ei ollut edes tarkkaa kuvaa kokonaisuudesta. Mieleni täyttivän niin voimakkaasti hänen silmänsä. No, ehkäpä tunnistan hänet, jos joskus taas kohtaamme.

Kotona arki jatkoi rullaamista äskeisestä hetkestä huolimatta ja laitoin lakanapyykin koneeseen. Ovikello soi, kun olin kirjoittamassa. Asentajat tulivat laittamaan Kouvolan asuntojen puolesta neliöiden määräämät kaksi palovaroitinta. On niitä nyt sitten riittävästi, kun on neljä savu- ja yksi häkävaroitin seitsemässäkymmenessäkahdessa neliössä. Kellon osoitellessa lounasaikaa söin yhden keskeytyksen taktiikkaa hakien. Syötyä maksoin laskuja ja juuri homman valmiiksi saatuani pyykkikone piippaili pyykin kypsyneen. Kun alakerrassa oli taas hajustettua pyykkiä, vein pyykit ulos välttääkseni hajun tarttumisen meidän pyykkeihin niin kuin edellisellä viikolla kävi. Kirjoittelin ulkoa tultua kunnes tuli aika hakea poika. Ip:ssä oli menossa vielä tarinatuokio ja jäin odottamaan sen loppumista, jotta poika sai kuunnella tuokion kokonaan. Mihinkäs meillä olisi ollut kiire. Näin toimien en häirinnyt koko porukan tuokiota ja poika sai mahdollisuuden ammentaa tuokiosta oppia. Kotipihaan tulessa oli syntyä likeltä pitäen tilanne, kun naisen ohjaama auto oli tulossa pihasta kujalle. Jarrutimme molemmat äkisti ja mie nopeana sekä kohteliaana miehenä veivasin auton syrjään, jotta nainen pääsi sivuuttamaan meidät. Auton lipuessa ohi näin hänen kauniit kasvonsa ja hymyn, joka olisi sulattanut Siperia ikiroudankin saatikka minunlaiseni romantikon sydäntä, hänen nyökätessään kiitoksensa väistämiseni johdosta. Yritin vastata hymyyn niin lämpimästi kuin vain osasin siinä tilassa. Mie leijuin jossain kaukana vaaleanpunaisissa höttöpilvissä, kun kuulin pojan tuumaavan vieressä: ”Olit eri reilu isi, kun annoit tilaa.”

Iltapäivässä oli vain rutiineja. Merkittävin tapahtuma oli pojan tarttuminen viuluun lähes viikon tauon jälkeen. Illalliseksi keitin täysjyväpastaa ja tein porkkanaista chilijauhelihakastiketta. Poika kehui taas kerran ruokaani sanoen: ”Et ole tainnut tehdä kertaakaan huonoa jauhelihakastiketta, vaikka monenlaisia versiota olet tehnytkin.” Kiittelin kehuista ja jatkoin: ”Kun käyttää hyväksi havaittuja raaka-aineita järki päässä ja tekee suurella sydämellä, niin ei voi epäonnistua. Ilta meni ihan samoja raiteita kun edellinenkin. Jopa nukahtamista myöten..