Arki on ystävä ja vihollinen...

Arki löi avokämmenellä heti aamusta tai aamusta ja aamusta, jos känny näytti kahdeksan kolmekymmentä herätellessään minua arjen pyöritykseen. Itku ei auttanut kuitenkaan markkinoilla. Poika oli noussut hetkeä aikaisemmin ja odotti selkeästi jo ravintoa, että pääsisi eteenpäin aamuaskareissa. Päivän valkeneminen oli inhorealistista muutenkin. Se herätti villit villakoiralaumat vaeltamaan päättöminä pientäkin liikettämme seuraten. Kaupunki sisustajana näytti tykkäävän mustan (naiset kai sanoisi noenmustan) ja harmaan (harmaaseen taittuvan vaniljanvalkoisen tai härmäisen harmaan) sävyistä. Ummistin yksityiskohdilta silmäni ja keskityin olennaiseen eli poika piti saada kouluun. Ennen vaateitten päälle mättelyä kävin toteamassa painon nousseen viikossa mummolassa puolitoista kiloa eli ei ihan totuttuun tapaan kahta kiloa viikossa (Terveisiä vaan äidille ja isälle!). Liikenteessä tajusin muidenkin törppöjen lähteneen yhtä aikaan omille asioilleen ja keskittyminen piti nosta ihan toiselle tasolle kuin Tohmiksessa edes ruuhka-aikoina. Huomaan siellä taas kulmakarvojen kohoilevan sekä otsien rypistyvän. Syyttä suotta sanon mie. Tiesin (nimimerkki kokeiltu on)vieressä olevan pampersin imevän kaiken sisäänsä, mitä suustani laskisin liikenteessä ja aika ajoin tirskuvan saumoista imemäänsä ulos sopivien uhrilampaiden eteen sattuessa. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan oikeasti satu ketään tai kukaan joudu ainakaan uhriksi asti. Tuon edellä mainitun syyn takia olen opetellut suodattamaan monia mielestäni mukamas fiksuja kommentteja kanssa autoilijoista ihan vaan tapakasvatuksen nimissä. Pysäköintikiekko oli taas kaivettava esiin, kun sattuu paikan löytämään. No, onneksi mie en ole niitä joiden tarvitsee joka paikkaan päästä autolla sisään. Sitä paitsi pikkaisen kauemmaksi parkkeeraamalla saa näppärästi askeleita terveyspankkiin. Onneksi tutussa kaupassa päivän ryppyistä alkua silittelivät hyllyjä täyttelevät iloisesti tervehtivät auringot ja kassa kysyy rahan lisäksi kuulumisia. Joo, kyllä tämä tästä tunne täytti mieleni. Kotia mentyä pistin ostokset kaappiin, tulppaanit kylmään kylpyyn ja pyykkikoneen tulille tanssittamaan ryysyjä. Sitten otin rätin kouraan tehdäkseni sävytetyistä valkoisia, pesin astiat ja kaapitin ne ennen kuin taas tekisin uusia,viritin imurin tarhaamaan ainakin näkyviä villakoiria, ripustelin pyykit kuivamaan ja vietin hetken puhelimessa ystävän kanssa ennen pojan hakua. Kuulostaa niin helpolta.. Sota oli kuitenkin kesken. Vain taistelu oli näennäisesti voitettu ja silti voimani katosivat taas. Hiki kaatuu päälle niin, että paita meni paita vaihtoon. En uskaltanut edes viedä niitä pönttöön tarhattuja ulos ennen kuin tukka kuivui. Olin kuitenkin ylpeä itsestäni. Poika näkisi taas koulun jälkeen siistihkön kodin.. Ymmärtää sen, ettei läskiksi saa pistää väsyneenäkään ja ennen kaikkea osaa arvostaa siisteyttä nyt ja tulevaisuudessa.

Pojalle ei ekan päivän opiskelusta tullut kotiin tehtävää ja pääsimme suoraan välipalapöytään. Pojalle oli hedelmiä ja ukin tekemiä Amerikan pannukakkuja mummon tekemän mansikkahillon kera. Itse otin vain kahvia ja antibioottia eli ei käy ihan aina tasan onnenlahjat. Pojalla oli jo hinku kaupoille säbämokenvermeitä ostamaan. Askeltajille vinkkaisin huonojen kelien varalle. Ottakaa päiväohjelmaan pari kauppakeskusta ja askeltavoitteet paukkuvat. Veturissa kävimme Budgetis ja Interissä tarkastamassa hinnat ja suuntasimme Prismaan. Siellä saimme pojan kanssa huomata, että askeltaminen kannattaa. Haaviimme tarttui Prismasta moken kengät ja panssaripaita puoleen hintaan sekä Pepsi maxia miulle 4x2 litraa. Suuntasimme takaisin Budgettiin ja sieltä poimimme mukaan pitkät polvisuojat ja kyynärpääsuojat kahdenkymmenenviiden pinnan alennuksella. Illalliseksi keittelin perunoita ja veistelin ukin suolaamaa sekä paistamaa ulkofileetä. Päivän saldo oli lopputilissä positiivinen ja poika ainakin nukahti tyytyväisenä.