Matalapaine

Lähtöpäivänä kello oli aloittanut juuri yhdeksännen tunnin. Tunsin kehoni kaipaavan vielä unta. Se vaan tuntui niin väärältä. Muutama tunti enää ja tie kutsuisi. Aamurutiinit ja pakkaus menivät jo hiukan käsikynkkää. tavarat löysivät yksi toisensa jälkeen paikkansa ja kävin koko ajan mielessä mitä oli missä ja minne ne olivat menossa, jotta päätyisivät Kuusaalle ja siellä helposti omille paikoilleen.. Tuo paikoilleen meno on ensimmäinen askel kohti järkevää kodinhallintaa. Sen avulla aikaa jonninjoutavasta etsimisestä vapautuu itselleen. Niin! Ihan itselle sen ajan aina omin. Se auttaa voimaan paremmin ainakin minua. Kun taas voi paremmin, niin minun on paljon helpompi antaa hyvää pojallenikin. Se näät tulee silloin aivan luonnostaan ja lapset, jos ketkä huomaa aina vilunkipelin. Poika kävi mummin kanssa pakkaamassa sukset ja lumikengät pusseihinsa sillä välin, kun mie selvittelen muita tavaroita. Poika hoiti vielä omat pelit sun muut systeemit valmiiksi ja soitti vielä viukkaharkat meidän kaikkien iloksi. Mummo puuhaili ruokien ja kahvien kanssa, kun ukki ja minä pakkasimme autoon tavaroita ja täytimme tulomatkalla tyhjentyneen pissapojan. Valkoisella oli harmaa sävy taivaan empatisoidessa tunnelmia. Mummo oli saanut karjalanpaistin pöytään ja söimme. Kamera surrasi salaman räpseessä ja mummo touhusi vielä kahvit pöytään. Sitten oli halausten ja kyynelten vuoro. Tunteet noiusivat väkisin taas pintaan ja olivat tuulilasista luettavissa.

Maantiellä Ela loi tunnelmaa: ”Mulla ei oo ollu mitään muuta kuin mahdollisuus”. Kumpikin tapaili sanoja matkan taittuessa. Pian poika kyllästyi Novan tarjontaan ja kysyi lupaa levylle. Myönsin luvan ja Tuisku valtasi auton sisältäkin. Kuutonen oli nyt harmaa vyö, jossa autot etsii toisiaan, kuten armeijan sopassa sattumat. Pian rullasimme Ankaran tahdissa kohti kuumaa koiraa, vaikka paikkamme mummolan ruokapöydässä eivät olleet takuulla kerinneet kylmentyä. Nykykeitaiden palmut herättivät hymyn lisäksi releen sykkiväksi. Kuljimme helpotuksen kautta tiskille. Tällä kertaa vain pitkä kahvi, hodari ja vesi.

Lähtiessä otettiin Keno, tosin ei etu tällä kertaa… Unelmia vain yritin saavuittaa. Maisemat alkoivat pikku hiljaa muuttua ihmisen näköisiksi. Karuus ja koskemattomuus alkoivat käydä harvinaisiksi. Saimaan kanavan kohdalla poika muisti ukin olleen rakentamassa sitä. Mutta unohti kuitenkin ajatuksen juoksutuksen upoten takaisin peliinsä. Lappeenranta oli taas harmaissa. Tyydyimme taas vain vilkuttamaan. Koti kutsui. Pojan tabletti heräsi rinkuttamaan vaativasti ja poika jatkoi peliä nyt kamunsa kanssa. Malttoi sentään välittää terkut suuntaan ja toiseen. Liikenne oli kuin mannapuuro levyllä eli sakeni. Mutta ei vielä valmistanut valohelmiä vaan muuttui laiskan vispaajan paakuiksi. Tutut maisemat ja tuoksu tervehti meitä Kuusaalla. Matalapaine sai viikon maalaisilman jälkeen rahan tekemisen melkein maistumaan suussa.

Poika kyseli kamun kassa lupaa leikkimiseen meillä vielä iltasella. Tein selväksi, että meillä vallitsisi kaaos. Jos se ei haittaisi, mie en esteenä tulolle olisi. Selvisi, että ratkaisu olisi todellinen kaikki voittaa tilanne. Pojan kamu oli kerinnyt jo pitkästyä, miun poika selkeästi kaipasi kamua ja rauha kaksille vanhemmille puoleksitoista tunniksi poikien peuhatessa miun valvovien silmien alla samalla, kun purin tavaroita ilman tuhatta kysymystä. Homma oli ajautua pelailuun meilläkin. Mie tiukkasin ohjaksia hiukan ja ohjailin muihin leikkeihin. Ensiksi kauko-ohjattava Lego kauhakuormaaja saa kyytiä. Se osoittautui kuitenkin tylsäksi pian, kun yksi kerrallaan sopi vain puikkoihin. Onneksi poikani on varustettu omilla hoksotimilla ja kyssärin ”mitä me tehtäisiin” sijaan kuuluu toinen hiukan arveluttava: ”Voitasko me pelata säbää sisällä?” No, itseppä tien aukaisin tähän risteykseen enkä halunnut paluuta sinne sormien liikutteluun ja annoin luvan reunaehdolla: ”Kunhan ei olkkarissa!” Kerran kilahti ja saman tien kuului: ”Mitään ei särkynyt!” En edes vaivautunut kysymään mikä se oli vaan jatkoin omia hommia siihen asti, kunnes tuli aika sanoa pojan kamulle: ”Noutaja on jo tulossa.” Iltarutiinit hoidettiin tyylikkäästi ja poika nuokahti kuin murmeli omaan sänkyynsä. Miuta valvotti huomattavasti pitempään. Kaupungissa keskellä ihmisiä yksinäisyys tuli enemmän liki kuin maalla läheisten luona.