Portilla

On aivan käsittämätöntä, että tulostamme täysihoitolaan on kulunut jo kokonainen viikko. Hmm.. Ehken saatan johtaa tuolla lausahduksella harhaan. Ei ole suinkaan kyse siitä, että tapahtumat olisivat olleet niin merkityksettömiä ja niiden painoarvo muistojenrepussa olisi niin vähäinen, ettei tajuaisi kahlanneensa ajanvirrassa keräämässä niitä seitsemän päivän ajan. Eikä kyse ole siitäkään, että ihmettelen kuinka olemme jaksaneet olla täällä viikon. Tarkoitan tuolla lausahduksella taas tuota ajan roistomaisuutta käsitellä aikaa oman mielensä mukaan. Tarjota hidastettua tai nopeutettua tilanteeseen täysin sopimattomalla tavalla. Aika taitaa olla sukua Herra Murphylle, joka tuntuu kanssa aina pyllistelevän meille suomalaisille.. Hmm.. Tähän kohtaan sopinee linkki, josta selviää se ainoa ja oikea tapa tulkita lakia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Murphyn_laki
eli aika monihan sitä meistä käyttää väärin…

Perjantain suurimmiksi ansioiksi voinen listata isän ja pojan kanssa tapahtuneen pyykkipesukoneen korjauksen loppuun viennin. Jouduimme vielä purkamaan koneen ja ottamaan poistopumpun irti sekä putsaamaan sen. No keriminen onnistui taas ja konekin suistui jälleen yhteistyöhön. Tuossakin oli kaikkein arvokkainta se, että tehtiin ja onnistuttiin yhdessä. Poika oppi korjaamiskulttuuria jatkuvan uuden hankkimisen sijaan. Tosin poika on siinä ollut hyvässä opissa jo päiväkodeissa, eskarissa ja nyt koulussa vihreän lipun alla. Kiitosta siis heille, jotka sen ovat ansainneet työllään. Tuo työ kuulostaa kovalta sanalta tuossa yhteydessä. Kai kyseessä on paljon enemmästä. Ainakin eskariopelle se tuntui olevan enemmän elämäntapa kuin työ. Riemuitsin myös suunnattomasti poikani ja mummon/äidin yhteisestä tunnin sauvakävelylenkistä, jossa tuomisina oli punaisten poskien ja reippaiden mielien lisäksi uskomaton määrä taas sellaisia muistoja, joita ei millään voi mitata. Tuntuu hyvältä elää suvussa, jossa perhe on ja on aina ollut jotain paljon enemmän kuin sana. Katsoessani poikaa näyttää siltä, että tuohon voi lisätä vielä ”ja tulee olemaan”. Päivääni sopi myös sanojen vaihtoa paljon, mietteitä ja mietteitten sanottamista talteen ja lääkkeetkin muistin napata ihan ajallaan.

Mietteistä suurin on kai kypsynyt jo 50 vuotta hitaasti hautuen ja se jatkaa mureutumista yhä. En osaa varmaan vieläkään sitä sanoittaa niin kuin oikein kuuluisi.. Mutta kai tässä voisi jonkinlaisen raakileen heittää ilmaan muillekin pohdittavaksi eli maailmassa on ainakin yksi asia, josta voin oikeasti ja hyvillä mielillä olla kateellinen. Niin.. Siis mie ja kateus. Ne eivät kuulu yhteen ja niitä ei panna pussauskoppiin Mintun ja Villen tapaan (Terveisiä vaan Jonnalle taustajoukkoineen). Kateus ei todellakaan ole asia, jota olen tottunut yhdistämään itseeni tai sellainen ongelma, jota olisin joutunut itseni kanssa työstämään ihan äsken.. Joskus junnuna kai viimeksi olen asian kanssa paininut.. Hmm… On liioittelua sanoa, että nyt painisin. Kyseessä on enemmän ihailun sekainen kateus kuin mikään sellainen paha mitä kateuteen yleisesti liitetään. Niin.. Minä olen kateellinen vanhemmilleni ja heidän parisuhteelleen! Tuollaista parisuhdetta en koskaan pysty tavoittamaan. Lähelle toki voin vielä päästä. Uskon myös siihen ja sillä voin itseäni lohduttaa. Miettikää! Heillä on yli 50 vuotta yhdessä oloa. Parisuhde on kestänyt kaiken mahdollisen vastaisen ja myötäisen tuulissa ja mäissä sekä loputtoman pitkät tyvenet ja tasaiset. Siinä on tuettu (Hei! Ei koskaan tosiaankaan toisiaan ”syöty”.), vuoroin riemuittu tai surtu, yhdessä tai yksinään rakastettu sekä vihattu ja taas rakastettu. Ovea ei ole koskaan lyöty kiinni, eikä edes takana suljettu. Yhdessä on aina vain kuljettu. Tuo saa jopa minut toteamaan: ”Ennen kaikki oli paremmin!” Niin.. Olen onnellinen vanhempieni puolesta tuosta onnesta mitä he ovat kokeneet. Tuo onni ei onneksi ole jäänyt vakan alle ja olemme olleet siskoni kanssa etuoikeutettuja päästessämme nauttimaan sen runsaita antimia. Sen takia tunnen olevani se ehyt minä, joka on kestänyt kaiken tielleen sattuneen. Sen näkemäni ja kokemani ansiosta pystyn nauttimaan ja iloitsemaan niistä pienen pienistä hipuistakin, jotka monelta muulta jää löytämättä. Ehken parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että poikani kasvaa tämän onnen piirissä kohti aikuisuutta ja omaa tulevaa parisuhdetta. Äitini sekä isäni ovat mallina hyvässä ja mie ehkä pääsen auttamaan luotsina häntä niiden karikoiden ohi, joita itse olen kipeästi suudellut. On se sitten niin tai näin, uskon vahvasti pojan mahdollisuuteen onnistua näiden eväiden avulla!